Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen ilmaisemasta.
»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.
»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.
Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.
»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.
»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa», arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.
Miehet katselivat kotvan kysyvinä toisiinsa.'
»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.
»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota pensasta puistelee?»
Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin: