»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se kaljupäinen pääkettu.»
»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni suuttuneena pois.
Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä, varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle. Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain rauhassa laulaa mielilauluansa:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän
meni lammashuoneesta pois – –»
»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta laulun lakattua.
»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja vain yksi ainoa kaitaa.»
Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa, ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.
IX.
Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.
Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla äänellä: