»Esteri.»
Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:
»Esteri, minä olen onneton mies.»
»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.
»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander. »Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan sanoa teitä ystäväksi?»
»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.
»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi kirjuri huomionsa.
»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.
»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä muistan niin hyvin sen elokuun illan.»
»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»