»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi — sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»
»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.
»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä sitä nyt ollaan taas.»
»Niin… Tervetuloa vain.»
»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»
»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.
»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän… Vaan jos te tahtoisitte, niin…»
»Mitä?»
»… te voisitte pelastaa minut… Esteri, minä ojennan käteni teitä kohti kuin — kuin hukkuva.»
Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa: