Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.
Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova, paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä. Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.
Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita, joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.
On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä kestävät kaukaisiinkin aikoihin.
Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää ja kuolemankelloa läppäilee… Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä vielä on keskeneräistä.
Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän osaa.
»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.
»Ethän sinäkään saanut.»
»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»
»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.