Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.
Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa uteliaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.
»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.
»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.
»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana, niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»
»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.
»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»