»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan tämän taivaan kannen alla… Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin vain Mikkos-Otto.»
* * * * *
Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten pian unohdetun kärsitty tappio.
Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta! — Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan omantunnon suurennuslasin läpi.
Mitä pahaa Parrula oli hänelle tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä kostotoimiin?… Ja Anna-neiti?… Ei niin mitään! Hän on yhtä syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin. Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat. Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.
Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen. Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa.
Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta laskeutumaan alaspäin.
Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi askel alaspäin — pitkä askel…
* * * * *
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet, jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen tyynen veden pinnalta.