»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.
»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen airomies.
»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»
»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.
Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.
Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista saalistansa Viinamäen rantaan.
XIII.
Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto, kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan, hänen pölkyllänsä.
»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi muutamakseen uusi havunhakkaaja.
»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.