Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on minun vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?
Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.
»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»
»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»
»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»
»Vaan katsokaapas tätä!»
»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan hyvänpä valitsi osan Eveliina.»
»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja hääpuku toinen.»
Naiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. <
»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän», huomautti muuan.