»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.
Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.
»Hyvänen aika!… niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.
»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen… Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»
»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin ajan.»
»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»
»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin: sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»
»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että napa tirisee», sanoi Otto.
Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari, jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.
Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena leikkisästi: