»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.
»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»
»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen omaa puumerkkiä?»
»Mene tiedä… Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»
Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi jotakin hänelle.
»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti. Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti sisälläpitä… Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu niin, kun testamäntti sisälläpitää?»
»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»
Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin aitan luokse.
»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.
Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla murtaa ovi auki.