Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:
»– – niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä – –»
Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.
Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa kohottaa?
Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin höyrykattilasta liian paineen.
Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.
Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät nukkuvan ja uneksivan.
Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos. Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle, joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.
Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen. Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana, salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on vaarallista herättää.
Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.