Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton aarre.
Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita. Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.
Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös. Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan helvettiin herransa luo.
Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta turhaan.
Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli kaikkein uskovaisimpia.
Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja, isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti, särkyivät ne kuin saippuakuplat.
— Mitä!… Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?
Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti osan lähteen vettä.
— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.
Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!