Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies, joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.
Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin, ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena, kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan — sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.
Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan. Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin ainoakaan seteli toiselle.
Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.
— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.
Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.
Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit levitetyin siivin.
III.
Oli lämmin, elokuun iltapäivä.
Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan. Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.