Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle ja saa syntejään anteeksi heiltä.
Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita, tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.
Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa, vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät toisiaan.
Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle tunnustettavia syntejä.
Olihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.
»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.
»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.
»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään silmiänsä?»
»Senpä sen.»
»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä hän on miehiänsä?»