»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä… No, turkinpunainen!… jokohan Jooseppikin…?»
Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:
»Anon hämmentämistä.»
»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.
»Se vene», oli lyhyt vastaus.
Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan uskonveli hänen korvaansa jotakin.
»Niin… hm… niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta… Annetaanko?»
»Annetaan!»
Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon ja anteeksiannon painosta.
»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta kulmain.