»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni minä.»
»Et millään ehdolla?»
»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa sovinnolta, niin kuitit ollaan.»
»Et muuten?»
»En.»
»Ihminen on heikko.»
»Mutta vene on luja… Perhana!… menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti — soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin ja myö hivauta omanasi tietämättömälle… Kämmentäkää mitä kämmennätte, mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»
»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.
Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan seurojensa pitoa.
Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen, ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä», jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja Spelistä.»