Räätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan paperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä vapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa tilanteissa.
»Satamarkkanen!» huudahti räätäli.
»Herra Jumala!» säesti vaimo.
Karsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos, sulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen työntää vaatteet sillan alle piiloon.
Kuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja auki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa rääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta rahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.
Jonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli istui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä, heittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka kysyvänä katsoi mieheensä.
»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari löytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin tutkien miehensä ajatuksen juoksua.
Räätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli vain.
»Sillä Kotkanhan rahat ovat», jatkoi vaimo yksinpuheluansa.
Ei vastausta.