"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun olin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin pään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck, Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja naurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä…"
"Miksi sitten niin teit?"
"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä, että olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla oli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö voisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja katselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja sitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja ajattelin, ajattelin ja pelkäsin."
"Mitä sinä pelkäsit?"
"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa siitä, miten tämä oikein päättyisi."
Gyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.
"Ja se päättyi sitten näin".
"Tiedätkö — siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että jotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit… Mutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut uskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit minua…"
"Sinä siis tiesit senkin".
Gyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.