Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen. Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.
Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa. Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut, kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen, niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä, niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.
Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin, mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.
Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen viereensä.
"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi kohden, Matti".
"Häh?"
Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.
"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin…"
"Ei ole ollut asia vielä esilläkään… Sittenpähän joutaa ajella", sai Matti änkytetyksi.
"Eikä tule esille näillä käräjillä… tai kyllähän se tulee, mutt'ei ole kantajaa…"