Aurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket surisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta päästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä kasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä.
Aluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen oli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa ja inhottavaa, mutta nyt, — hän ei voinut ajatella metsään menoa kesäisin ilman pikiöljyä.
"Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu…"
Oli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut vieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; — mutta mikäpä siinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri.
Tästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt, huomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti, nakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen.
* * * * *
Minne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä ja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin kaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt niitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita tai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita, tuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa jostakin rämelammikosta tai järventapaisesta.
Ilta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain vähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa oleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain pellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai valkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja illusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien takana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä ja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta, täällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa, tänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku laumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin asutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän ei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että luonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee pitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan selän takana.
Muuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan kannattanut tulla.
Jossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista lauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan, puroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli tehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään. Ja kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut tarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka elätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi rikkauksia ja vei rikkauksia.