Vei rikkauksia — niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja synnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen ylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta.
Metsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin.
Miks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja oli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä ja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja koskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja varakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön suunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle, missä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin sahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien päähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja ehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä, suurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka levittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan.
* * * * *
"No, joko taas!"
Metsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei onnistunut.
"Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin muittenkaan sellaisten kanssa!"
Ei, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään.
Täällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka ehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi päätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat, "ukkoherrat", "tulipiiput", "kympit" ja mitä ne kaikki olivatkaan — jätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan varsilla.
"Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!"