Talokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle tai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot putipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia, tungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja kuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista, talokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita vahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä lapsenelatusjuttuja.
Ja tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön osakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja suurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä verkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä ja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen rinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse "Isokin", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain kuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla? — Käskyläisiä, juoksupoikia.
"Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!"
Metsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin jäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia filosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan hän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut.
* * * * *
"No nyt se kumman heitti", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään.
"Miten niin?"
Hän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä Saijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät siitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti.
"Lähtö tuli minulla talosta", virkahti Matti hetken kuluttua alakuloisesti.
Gyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen.