"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea."
Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta johtajalta. Saakoon — kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies. Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa vain velat haltuunsa…
"Mutta herra tuomari!"
"In vino veritas… Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata."
"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!"
Gyllenmarck oli juossut — todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin ihmi… ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.
Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä. Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta, emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.
Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!
"Du gamla du fria,
du fjällhöga nord…"
Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!