— Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään.
Ärsyttääköhän se niitä tahallaan?

Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.

Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen poika ja paroni, tietysti rikas — tietysti! — kuinka voi tällaiseen suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski! Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes heihin katsonutkaan.

Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja, istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät, miten päästä alkuun.

Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.

Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty, ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju, poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä, ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö, tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.

Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.

* * * * *

Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut ja koettanut unohtaa.

Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään — sillä eihän se ollut hänen asiansa — kuului viereisestä huoneesta, johon parin turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee, älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten kiristyksen sekainen vihan kiljahdus.