Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.
"Tuo mies…", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.
Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet, tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin, nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.
Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli selvittänyt asian vanhemmilleen.
* * * * *
Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen, puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.
Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.
Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.
Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku, joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin — niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck, valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.
Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin — no niin — sitähän saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.