"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?"
"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani".
"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?"
"Sure!" — Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. — — "Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää vielä yllinkyllin jäljellä."
Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen: elämää vielä yllin kyllin jäljellä.
Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies, hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen ei tarvinnut karttaa ihmisiä.
* * * * *
Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota tammet varjostivat.
Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki, minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.
"Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä.