Silloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi, että tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui se, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt tunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei hän voinut kohtaloaan välttää.
Siitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se saapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut sitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan, mutta hän oli aina epäonnistunut; se oli aina hänet löytänyt: kotoa tai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa tai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan nukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet hereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja taisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.
Se alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon sävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta, valoisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein tahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin syliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia kauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean värin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat tekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä oli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin kuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan sen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana, silinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi uhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat seurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit kahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili ja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä, lopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan helinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä kuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.
Näin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen auringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt otteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut, ravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan haju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli hänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon itsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti, varjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia Gyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.
Silloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.
Mutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli omatunto.
Ja että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana, johtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen nähtyään, tahtomattaan ajatteli: "Nyt on niin ja niin monta vuotta siitä, kuin minä hävitin isieni perinnön".
* * * * *
Nyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski syrjään kynänsä ja huokasi.
"Nyt on kulunut niin monta vuotta…"