* * * * *
Mutta nyt oli tyhjyys poistunut ja sijaan astui suuri levottomuus, ja Gyllenmarck tunsi, että hänen oli ryhdyttävä todellisiin toimenpiteisiin, jos mieli pelastua kunnialla leikistä, johon hän, Jumala tiesi miten, oli joutunut. Siitä hetkestä hän alkoi katsella ympärilleen, mihin ryhtyä.
Kun hän kolmen päivän kuluttua palasi erään metsävartijansa luota, teuhasi sama pomo, joka oli käynyt häntä kutsumassa "Ison" puheille, maantiellä tiedottomasti juovuksissa. Hän oli potkittu pois yhtiön palveluksesta, eikä hänellä ollut säästöjä eikä tulevaisuutta, hän oli taasen alentuva kuljeksivaksi jätkäksi, sillä hän oli nähnyt herransa häpeän. Se oli sula vääryys miesparalle, sillä "Ison" maine ei ollut hänestä riippuvainen. Kuka esti häntä nytkään puhumasta? Mutta nyt ei häntä moni uskonut, puhe selitettiin kostoksi.
Gyllenmarck tunsi olevansa syypää miehen kohtaloon ja lupasi tilaisuuden tullen toimittaa hänelle sopivan paikan.
Hän oli siis joutunut toiseenkin välikäteen.
VIII
Kalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista ja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen pysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: "tässä minä nyt olen", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana, ellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle lasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja heijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.
"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen".
Ja sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden oksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:
"Nyt me olemme tulleet".