Tällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg Bonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että olisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli, että voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun arvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen naimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa erämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja katseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.
"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra", ajatteli hän ja sitten taas: "Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck".
Samalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut tuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan ilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä pää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja sisäänpäin kääntyneine katseineen.
Niin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti Ingeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon paikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä peloittikin vähän.
"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto", ajatteli hän, "minä menen lainaamaan häneltä jonkun…"
Hänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen viipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen potilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen tytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.
Herrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi anteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt kerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli lähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa — tähän polven alapuolelle —, sellaista voi sattua kenelle tahansa, miehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata "hantteerata" kirvestä niinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:
"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin kaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella".
"Kirves oli huonosti varsitettu", sanoi Lyyli.
Niin — hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee samalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla ollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin tuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten, neiti, ja Herran haltuun, Lyyli.