Kun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:
"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia".
Hän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran vanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista, että metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on sanomista.
Neiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta, ja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa on tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne "eivät suinkaan olleet hullumman näköiset".
"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa", vastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. "Mutta huomenna".
"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole kahdeksaakaan."
Lyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa heti, — huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua metsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä enemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.
"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?" kysyi hän.
"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja".
"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?"