"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin…"
Neiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän ollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen etäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen läheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa pyynnön suhteen.
"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin", sanoi hän kotvan mietittyään, "mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi mitään".
Viisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden ihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa.
"Hän ei tule", ajatteli Lyyli, "hän kai on jo levolla. Ja jos hän tulee, niin mitä minä sanon…"
"Kai hän on jo nukkumassa", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen jonkunlaista yltyvää levottomuutta, "kyllä hän olisi jo tänne ehtinyt…"
"Eihän tyttökään ole vielä palannut…"
"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut…"
Lyyli sävähti punaiseksi.
"Ei suinkaan…"