Metsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt.
Mutta se oli nyt tehty ja — Gyllenmarck oli hyvä mies.
Hän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai lisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas vaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun ei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.
"Ei hän siitä pahastu".
"Ei kai", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että hänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan teevettä tulelle.
* * * * *
Vihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt seisovat vastakkain.
Neiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka sormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain vastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli katsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.
"Gyllenmarck".
"Bonn".
Sitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä ja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville, elleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan ole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa eikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain sekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.