"Tässä hän siis on", ajatteli neiti Ingeborg, "se verhon ympäröimä… Minä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa häneltä tahtoa…"
"Papin poika oli kohtelias", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean katseen naiseen, "enkä minä sitä ollenkaan ihmettele…"
Ääneen hän lausui:
"Minua kutsuttiin tänne".
"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen, joka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin kyllä saada häntä lykkäämään…"
Kuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen puhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.
"Ei mitään, hyvä neiti", vastasi hän, "matkahan on vain kymmenen syltä".
Kas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella vuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck astui sinne kuin joku setä tai omainen.
"Mutta, lapsi hyvä", sanoi hän, "miten sinun on käynyt?"
Niin oli käynyt — kirves oli sattunut jalkaan.