"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä ikäsi ontua?"
Gyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän permannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten hänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo hetkeksi oli unohtanut.
"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi", vastasi Lyyli, "mutta sattui herrastuomari Sallansuu olemaan meillä…"
Ja sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen, puulaaki tahtoi isän pois talosta.
Nyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät. Tässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa syöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta markkaa.
"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?" kysyi hän.
"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän metsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?"
Gyllenmarck koetti naurahtaa.
"Vihastu, eihän toki", vastasi hän. "Lapsi tekee kauniisti ajatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee…"
Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.