"Luotatko sinä minuun?" kysyi hän sitten äkkiä.
"Kuka ei sitä tekisi", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se luonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.
"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi", sanoi Gyllenmarck ja hän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: "Ei isääsi viidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta".
Hän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai ponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se täytyi löytyä — Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi ja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti hävetä lapsen edessä.
"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan", sanoi hän vihdoin ja nousi.
"Siitä on vain vaivaa metsäherralle".
"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain."
Hänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän katseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.
"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan", selitti hän. "Elämä tunturien takana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa".
Neiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli ikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot, jotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika koetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot niin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa sijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton erämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.