"Istukaa, herra paroni", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi väkinäisesti.
"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin erämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä täältä lopuksi enää lähde ajamallakaan."
"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?"
"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta."
"Suurenmoista. Ettekä halua pois?"
Tähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: "En", tai: "En ole sitä ajatellut", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa, joka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan hänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:
"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani".
Taas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi koskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun kulkevan pimeän tien yli.
* * * * *
"Gyllenmarck, Gyllenmarck", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä mistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti Ingeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei päässyt.