Tähän ei hän tarvinnut pienintäkään ponnistusta, se tuli niinkuin pakosta.
Nainen ei vastannut mitään. Hänen suupielensä värähti, ja hän pusersi hiukan lujemmin Gyllenmarckin kättä, mutta sanaakaan hän ei vastannut.
"Tämä voi tuntua teistä jonkun verran hullulta, neiti Bonn", jatkoi
Gyllenmarck, "mutta niin asia kuitenkin on".
Neiti Ingeborg ei vieläkään vastannut mitään, hän nojasi vain metsäherran olkapäätä vasten ja piti hänen kädestään, ja Constantin Gyllenmarck tunsi itsensä väkeväksi ja vahvaksi hänen rinnallaan.
Hän uskalsi repiä auki arpeutuneet haavat ja avata sydämensä ja hän teki sen lääkärin taitavuudella, yksityiskohtaisesti ja johdonmukaisesti, alkaen lapsuutensa ensimmäisestä muistosta ja päättäen siihen hetkeen asti, jota nyt eli. Hänelle tuotti melkein nautintoa viivähtää tuskallisissa kokemuksissa, saadakseen verrata niitä kuluvaan hetkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi ollut välttämätöntä nykyisyyden saavuttamiseksi.
Neiti Ingeborg kuunteli, luomatta hetkeksikään katsettaan pois hänestä, kuunteli ja sormieli hänen takkinsa lievettä, ja kun Gyllenmarck oli lopettanut, sanoi hän ainoastaan:
"Jotakin tuollaista olen aavistanut ja minä olen säälinyt sinua niin… niin…"
Hänen silmänurkkiinsa nousivat kyyneleet, ja hän kätki päänsä Gyllenmarckin povelle. Kuinka hän olisi voinut muuta kuin rakastaa metsäherra Gyllenmarckia, sitähän hän oli tehnyt siitä asti, kun Gyllenmarck ensi kerran oli jalallaan astunut sairastuvan oven sisäpuolelle.
Mutta tämä kaikkihan oli, niinkuin jo oli puhe, suoranaista jatkoa sille, joka hyvin kauan aikaa sitten oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.