Mitäpä voi kuvastin, olkoon se vaikka hopeaa, vaikuttaa ihmiselämään. Mutta tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, jouduit auttamattomasti kiinni. Siinä sinä nyt istut, joku nainen, jonka nimi on Ingeborg Bonn, painautuu ruumiiseesi kiinni ja sanoo: "Näetkö, näetkö tuolla kaukana, siintävässä etäisyydessä?"
Ja tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, taas tartut kourin kiinni elämään. Sinä et näe mitään välkkyvää pistettä jossakin kaukana tunturin rinteellä, sinä tunnet eläväsi kaukaista tarua, jolloin eräs toinen nainen Soiluan ruukin sillalla sanoi: "Minä rakastan aina sinua". — Mutta tuo taru astuu nyt pitkin askelin lähemmäksi sinua, siintävä etäisyys, jota kolmisenkymmentä vuotta sitten sinulle näytettiin, tulee kädenulottuman päähän — ympärilläsi on vain autio erämaa, kohiseva putous ja sen reunalla punainen, ränsistynyt rakennus, — ojentaa sinulle kätensä sanoen: "Tässä minä nyt olen, Constantin Gyllenmarck".
Sinä olet sillä välin sivuuttanut keski-iän, sinä olet elänyt mukana, kaikki on sinulle vain joko muistoa tai erämaata, mutta sinä palaat takaisin siihen menneeseen ja sitten nykyisyyteen ja sinä vaikenet.
Mutta se toinen, joka istuu rinnallasi — hänen ruumiissaan virtailee veri vielä nuorena ja lämpimänä, sinä et usko enää itseäsi, vaan hän uskaltaa uskoa vielä tulevaisuuteenkin ja katselee sinua kuin jotakin korkeaa ja luoksepääsemätöntä. Hänellä on erinäiset luulot sinusta, luulot, joista sinullakin on aavistusta, vaikk'ei käsitystä niiden laajuudesta.
Tällöin tuntee Constantin Gyllenmarck, vapaaherra, itsensä saamattomaksi ja neuvottomaksi. Hän koettaa katsella, mutta ei huomaa mitään välkkyvää pistettä kaukana etäisyydessä, hän kuulee vain putouksen kumean kohinan edessään, puitten humisevan ja lintujen iloisesti livertelevän ympärillään. Ja samalla kuin hänen silmänsä hakee kimaltelevaa pistettä, tuntee hän, että kaikki, mikä on mennyt, tulee pika-askelin lähemmäksi, kunnes tuntuu siltä, kuin eräitä vuosikymmeniä ei olisi ollutkaan ja tämä kaikki olisi suoranaista jatkoa sille, mitä joskus oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.
Hän luo ohimenevän katseen vieressään istuvaan naiseen, jonka vaaleat kasvot näyttävät sulautuvan valoon ja kevääseen, tuntee, että hänen kätensä lepää hänen kädessään, eikä kumpikaan tahdo niitä erottaa. Hänen silmänsä etsii edelleenkin kaukaisen tunturin rinteellä kimaltelevaa pistettä, ja kun hän sen löytää, puristaa hän vaistomaisesti kädessään olevaa pientä ja valkoista kättä.
"Nyt minä näen sen…"
Toinen on nähtävästi jo unohtanut välkkyilevän pisteen ja ajattelee muuta. Hän vastaa vain kädenpuristukseen, ja ohimenevä tuskansekainen hymy karehti hänen suupielessään.
Mutta Constantin Gyllenmarckissa herää jotakin, joka jo on kauan aikaa yrittänyt nostella päätänsä, vaikk'ei ole jaksanut. Se herää äkkiä suurena ja väkevänä, veri alkaa kiihkeänä virtailla hänen suonissaan, ja hän tuntee itsessään tarmoa ja voimaa.
"Ingeborg Bonn", sanoo hän äkkiä, "minä rakastan teitä".