"Kuljetteko tekin jonkun puheilla?"
"Täytyy joskus niin tapahtua. Ei kuitenkaan omissa asioissani."
"Sen arvaan. Teillä ei mahtane olla asioita juuri kenenkään kanssa, ellemme ota lukuun virka-asioita."
Metsäherra Gyllenmarckista tuntui omituiselta, että yksinäinen nainen istuutui ja alkoi haastella hänen kanssaan keskellä autiota erämaata. Hänen täytyi pitää seuraa ja hän koetti miettiä, mitä nyt sanoisi.
"Ettekö te pelkää ollenkaan, neiti Bonn?" kysyi hän.
"Ketä? Teitäkö, herra paroni?"
"Erämaassa itsessäänkin kerrotaan olevan jotakin peloittavaa. En kyllä sitä itse ole huomannut, mutta niin sanotaan."
"Voi ehkä olla sellaisen mielestä, joka ei siihen ole tottunut. Minä siinä en huomaa muuta kuin kaunista ja suurenmoista. Katsokaa auringon leikkiä tuolla jäätiköllä, tunturin rinteellä. Huomaatteko, herra paroni?"
Constantin Gyllenmarck tunsi, kuinka eräs nainen, jonka hän puolikolmatta kuukautta oli tuntenut nimeltä, painautui häntä niin lähelle, että ruumiin lämpö tuntui, ja osoitti jotakin pistettä kaukana etäisyydessä. Mutta hän ei tuntenut mitään halua vetäytyä pois. Päinvastoin hän tunsi, että jos se asia, jonka hän oli ottanut toimittaakseen, jäisi toimittamatta, niin tuo samainen nainen vetäytyisi mahdollisimman kauas hänestä.
"Noin, Constantin Gyllenmarck, katsokaa tuonne. Eikö se välkkyile aivan kuin hopeakuvastin?"