Hän oli lähtenyt tälle matkalle, koska heinäkuun kymmenes päivä läheni joka hetki, koska hän oli antanut Matti Niemelälle erään lupauksen ja koska hänen nyt oli toimittava, jos ylimalkaan aikoi jotakin toimia. Hän muisti Matti Niemelän nuoren, korkearintaisen ja terveverisen tyttären, sitten hän muisti Ingeborg Bonnin ja valkoisen nuoruutensa rakastetun ja lopuksi hän muisti, että lupaus on sentään aina lupaus, ja ellei hän sitä täyttäisi, ei hän kehtaisi kulkea kunnan sairastuvan ohitse.
Näin ajatteli Constantin Gyllenmarck, katsellen vaahtoavaa putousta, näin hän ajatteli, nojatessaan portaan kaidetta vasten, näin hän ajatteli, ja juuri silloin lähestyi vaalea nainen porrasta, mutt'ei uskaltanut tulla ylitse, koska porras oli liian kapea kahden sivuutettavaksi.
Gyllenmarck tunsi hänet, ja samassa hän myöskin tunsi jonkunlaista epävarmuutta sisässään. Hetkisen hänen täytyi katsella, ennenkuin voi mennä vastaankaan.
"Neiti Bonn", lausui hän, käydessään viimein vastaan, "teitä olisin kaikkein vähimmin täällä odottanut".
"Ja minä teitä, herra paroni. Te näytte rakastavan tätä paikkaa".
"Sille, joka on polttanut laivansa, hyvä neiti, ovat rakkaita kaikki paikat, jotka muistuttavat jostakin kauniista".
"Mitä ylimalkaan laivoihin tulee, herra paroni, voi niitä polttaa monella eri tavalla. Itsekukin voi joskus polttaa laivansa".
Constantin Gyllenmarck tunsi, että hänessä jotakin ailahti, ja hän katseli neiti Ingeborgia samanlaisessa valossa kuin silloin, kun papin poika teikkasi hänen edessään sairastuvan veräjän luona.
"Minä tulen sairaan luota", jatkoi neiti Ingeborg, aivan kuin ei olisi aikaisemmin puhunut mitään.
"Minä olen menossa Vuostimoon Krokfors-yhtiön pehtorin puheille", vastasi Gyllenmarck velvollisuudentuntoisesti.