Ajatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten olen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen edessään tuossa veräjällä.
"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat silmäin edessä", vastasi hän viimein luonnollisesti, "tai sitten muistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat tänne tulleet."
X
Autiossa erämaassa, peninkulman päässä kirkolta, oli muuan vanha ja ränsistynyt, punertava rakennus, jota Gyllenmarck erämatkoillaan ei koskaan ollut sivuuttanut pysähtymättä sen luo hetkiseksi. Herra tiesi, mitä varten se siihen aikoinaan oli tehty, puron rannalle, vaaran juurelle; nykyisin sitä tukinuittajat joskus käyttivät tilapäisenä oleskelupaikkanaan, ja ehkäpä se alkuaankin oli sitä varten rakennettu.
Pääasia oli, että se toi Gyllenmarckin mieleen muistoja menneiltä ajoilta.
Se oli niinkuin joku vanha alppimylly, alppipuron rannalla, sellainen idyllinen, rauhaisa paikka, jollaisia toisinaan kuvaavat ne halpahintaiset väripainokuvat, joita kuljeskelevat kauppiaat myyskentelevät ympäri maatamme.
Tässä yltyi lirisevä puronen kohisevaksi könkääksi, ja tässä näytti korkea vaara millä hetkellä tahansa olevan valmis kaatumaan tuon ränsistyneen, punaisen rakennuksen päälle. Tässä vei kaitainen porras yli könkäänniskan, ja tällä portaalla viivähti Gyllenmarck ohikulkiessaan aina hetken tai pari ja ajatteli, että juuri tällainen porras oli jossakin lähellä Soiluaa, porras, jolla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran oli suudellut sitä tyttöä, jota rakasti nuoruutensa alkupäivinä. Sittemmin ei hän ollut tyttöä koskaan nähnyt, mutta tällä portaalla seisoessaan ajatteli hän häntä mielellään ja vaivatta, sillä se oli yksi niitä ainoita muistoja hänen kellanpunaisen nuoruutensa päiviltä, joka ei tuottanut hänelle vähintäkään tuskaa.
Aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli niitä hetkiä, jolloin kevät vaihtuu kesäksi, jolloin metsät ovat tuoreet ja tuoksuvat ja jolloin koivut komeilevat ensimmäisissä vaaleanvihreissä lehvissään. Päivä oli kuuma, mutta korkean kirkas, ja Gyllenmarck ajatteli sitä tyttöä, jota hän joskus, kolmattakymmentä vuotta sitten, oli suudellut Soiluan ruukin myllysillalla.
Portaalla seisoessaan huomasi hän olevansa matkalla.
Hän oli viimeinkin ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin Matti Niemelän asian suhteen, ja hänen oli nyt matkattava Krokforsin yhtiön pehtorin puheille, joka oleskeli Vuostimon metsässä tukinuittoa valvomassa, neljän peninkulman päässä kirkolta ja puustellista.