"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa, minä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan."
Pehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että Gyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai ellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä hänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa metsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön toimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä kauppatilaisuuksia tiedustelemassa.
Herra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin odottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin oli tällä kertaa herra — metsäherrankin silmissä ja että metsäherra saattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla riippuvainen.
"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon", sanoi hän, kun tarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan oli saanut hänen mielestään odottaa.
Gylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka sinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä oli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin salaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään, maahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä ihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti Ingeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä ja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita hakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan Matti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen ajatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja "Ison" merkilliseen ja kuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava taistelunhimo ja hän päätti voittaa.
Gyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli ilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.
Itse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää vastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa olevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä Gyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen hyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa pysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.
Mutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan, vaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. — Kuitenkin, kun hän muisti, se kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan sanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi kertomus "Ison" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän itsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.
Spriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä saattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.
"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty", sanoi Gyllenmarck. "Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte hallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn".