Alussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä ylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä kohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän päivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet alkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, — yksinäisyyden ja koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain pieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain tulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen ilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan tapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta huolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä, erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.
Vaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen saavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen, mikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella muistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia tai ällistyttäviä vastauksia: "Lähtö on tullut minullekin…" Ja niin edespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti, ja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.
Siksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä kenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän täydellisen rauhan saavuttaneensa.
Mutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin. Talot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria aloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja kruunun käskystä.
"Mutta sehän kuuluu minun virkaani…"
Niin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia.
Kohtalostaan ei päässyt.
"Olisi se… kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella eikä pokkuroida ketään…"
Metsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä hänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan imeskellen sammunutta nysäänsä.
Niin, hänenhän oli muutettava talostaan.
"Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei asia häntä liikuttanut.