"Sukukartanokirja minut pelastaa", oli hän ajatellut, mutta sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut. Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he olivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa.
Hänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan kuollut, — murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit, jotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti katselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle viimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.
Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka minä kerjäläisenä makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!"
Hänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli
Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma.
Entä sitten jatko?
Harhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen, häpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta enää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen tuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai älkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla, jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra Gyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman — niinhän hän itse oli tahtonut — ilman tulevaisuutta.
Kuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten ne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä tovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden kuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta kuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä.
Oliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty tänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas sivistyskeskuksista ja valtateistä?
Eihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus, täällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja, silmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago di Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi Plattensee, hänen oma puustellinsa — Gyllenmarckien sukukartano. Niin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin, häiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään.
Oliko niin ollut?