"No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?"
Matti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti vastaamaan.
"Jollekinhan sitä…", änkytti hän viimein.
"Miksi juuri minulle?"
"En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi", tunnusti hän nöyremmästi kuin olisi osannut odottaa.
"Vai niin kävi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck nähtävästi tyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen myötätunto. — "Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan minullekin — ja koko joukon isommasta talosta."
Sitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän enää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut mitään lisättävää.
Matin lyhyt tiedonanto — miksipä muuksi sitä voi sanoa — oli pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut, mutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin sitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun sitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut unohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut.
Se oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä "koko joukon' isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten.
Miten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä isiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei voinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei hän uskaltanut, — se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan nimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen mieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo, Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa harhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma, katumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen kilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä syystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät, synnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.