"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin."
Höyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä tunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti ja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se kyllä kannatti.
"Onko lakkaa?"
Pehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck vahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin pöydän yli.
"Oikein se on, aivan oikein", mutisi pehtori, siristäen silmiään.
"Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä."
"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna."
"Hm! Niin näkyy. Vaakuna… aivan niin. Tuota… mikä vaakuna se oikein on?"
Gyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää, että se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.
Nyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi.
Vapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun — ja
Soilua poissa.
Gyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen kylmästi ja harkiten laskevan rahoja.