Soilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden seikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha, ja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet — jos niin saa sanoa huonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä afääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin, totisesti — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä.
Siellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän merkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon ja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän epäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja hänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin tuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti. Herra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske kuuttatuhattaviittäsataa markkaa.
"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja", kuuli hän kuin jostakin kaukaa.
"Niin, eipä tässä"… vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti.
"Laskekaa te vain rauhassa".
Pehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin ylhäältä ja korkealta.
Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin sillekin. Jo "Ison" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun kymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt, todellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja hänen tyttärensä.
Herätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne pöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina eräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin sisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi ja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän kohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko joukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea ne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu kenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot afäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei silloin ollut rikkaaksi mieheksi.
Mutta, siitä huolimatta, — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä, ja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja kauneuteen sulautuva.
Kas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana Soiluan ruukin sillalla.
Miksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain — niin — jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti, hän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia muita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä korkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua seinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.