"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein."
"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota… noin… meiltä ei kylläkään kukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra metsänhoitajaan."
Tietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki luottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun hän tarkemmin katseli pehtoria.
Hänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja kuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen, vieläpä hyvin suuren palveluksen.
"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa kirkolle".
Gyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori painoi sen visusti mieleensä.
* * * * *
Käki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on yö, mutta on valoisaa ja hiljaista.
Tyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina seisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi kuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä kulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen huokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa: iloissaankin se huokailee ja sykähtelee.
Ja tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin nousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle, milloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä reunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat tottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin Gyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka tulevat pelastamaan Matti Niemelän.