Hän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei tuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin liiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget Kandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen muita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille, elleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.
Ingeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja vaiheita. Tätä asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja harkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen tähtäävää.
Hän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan ruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että hän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän kymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.
Vanha muisto Soiluan ruukin sillalta — se oli nyt vanha, hyvin hämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt se muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin kuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi kirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.
XII
Tukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.
Muutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset saapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma lisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa majaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari oli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja jätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.
Niin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa, asettuneet asumaan ja sillä hyvä.
Tästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo niinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.
Käräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä olivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.